B2

Stan Leen muistokirjoitus

Stan Lee. Kuva: Jouko Ruokosenmäki

Kuva: Jouko Ruokosenmäki

”Stan Lee esittää”. Muistatko sinä, missä näit nuo sanat ensimmäisen kerran? Minä luin ne ensimmäisen kerran 70-luvulla, joko Sarjakuvalehden Aaveajaja-jaksojen alusta tai sitten Frankenstein & Ihmissusi –lehdestä, en ole ihan varma kummasta. Marvelista en tiennyt siinä vaiheessa tuon taivaallista, mutta ymmärsin kyllä, että kyseisten sarjojen alussa seisova ukaasi viittasi johonkin mieheen, joka sarjoista oli vastuussa. Kuvittelin, että tämä mystinen ”Stan Lee” oli jonkinlainen kauhusarjakuvien Walt Disney.

Tämä kaikki muuttui 80-luvun alussa, kun Hämähäkkimies palasi Suomen lehtipisteisiin – ensimmäisessä numerossa esitettiin Leen ja Steve Ditkon laatima Hämähäkkimiehen syntytarina, ja myöhempien Hämisten ja muiden Marvel-julkaisujen kirjepalstoilla palstamaakari Mail-Man toi ansiokkaasti esiin sen, että Stan Lee oli 60-luvulla ollut luomassa kaikkia näitä hahmoja ja koko Marvel-universumia. Ja millainen universumi se olikaan – täynnä värikkäitä sankareita, elämää suurempia seikkailuja ja riipaisevaa draamaa!

Stan Lee, syntymänimeltään Stanley Lieber, oli ollut mukana Amerikan sarjakuvabisneksessä jo 40-luvulta lähtien. Hän oli Martin Goodmanin vaimon serkku, ja Goodman omisti sekalaisia sarjakuvia julkaisevan Timely Comics –yhtiön, josta myöhemmin tuli Marvel Comics. Legendan mukaan idea Marvelin supersankareihin syntyi, kun Goodman oli pelaamassa golfia National Periodicalin (sittemmin DC Comics) johtajan Jack Liebowitzin kanssa: Liebowitz kehuskeli firmansa uuden Justice League –sarjan myynneillä, joten Goodman patisti Leen kehittämään heille oman supersankaritiimin.

Näin sai alkunsa Fantastic Four eli Ihmeneloset – mutta se ei ollutkaan mikä tahansa supersankarisarjakuva. Nämä sankarit eivät käyttäneet värikkäitä trikoita, eivätkä he aina edes pitäneet toisistaan. Tiimin jäsenet nahistelivat keskenään, he eivät halunneet olla supersankareita, ja usein heillä oli vaikeuksia arkielämässään. Näistä ominaisuuksista, samoin kuin Leen hersyvästä, itseironisesta tekstistä, tuli kaikkien Marvel-sarjojen kulmakiviä – parhaiten ne ilmenevät varmaankin Hämähäkkimiehessä, jonka julkaisusta Lee joutui vääntämään kättä Goodmanin kanssa, tämä kun ei olisi halunnut hämähäkkiä muistuttavaa, ongelmien piinaamaa nuorukaista supersankarisarjan pääosaan.

Lee kirjoitti aluksi kaikki Marvelin sarjat itse – hänen työskentelytapansa, ns. ”Marvel Method”, oli hieman tavallisesta poikkeava. Hän selitti suullisesti (joskus ilmeisesti myös näytellen mukana) kuvittajalle, mitä seuraavassa numerossa tapahtuisi. Taiteilija piirsi tämän kuvauksen (joka joidenkin mukaan saattoi olla aika lyhyt) perusteella parikymmentä sivua sarjakuvaa, johon Lee sitten kehitteli dialogin. Lee kehitteli työtavan varmasti aikaa säästääkseen, toistakymmentä lehteä kuussa on melkoinen määrä ahkerallekin kirjoittajalle. Onnekseen hänellä oli kuvittajina aivan järjettömän kovia tekijöitä, jotka kykenivät vaikeuksitta kehittämään tarina lyhyemmästäkin kuvauksesta: 60-luvun Marvelin tekijäkaartissa vaikuttivat Jack Kirby, Steve Ditko, Wally Wood, Gene Colan, John Romita, Don Heck, John Buscema… kaikki aivan huikeita kynäniekkoja. Sittemmin moni Leen vanha yhteistyökumppani on esittänyt eriäviä mielipiteitä siitä, kuka oikein loi mitäkin – lopullista totuutta on aika vaikea selvittää näin puolen vuosisadan jälkeen.

Leen metodi ja markkinamiesmäinen imago kuitenkin tekivät tehtävänsä – Marvelista tuli hitti ja sanavalmiista Stan Leestä sen julkiset kasvot. Stan Lee jätti 70-luvun aikana kirjoitustyöt uusille tulokkaille ja keskittyi aluksi päätoimittajan töihin, sittemmin hän muutti Hollywoodiin, jossa hän uurasti herkeämättä siirtääkseen luomansa sankarit valokankaalle. Parinkymmenen vuoden työ ei kauheasti tuottanut tulosta, mistä Leen läheinen ystävä, toinen kiistanalainen supersankariluoja Bob Kane piikitteli häntä pitkään – Kanen Batman oli seikkaillut menestyksekkäästi niin televisiossa kuin elokuvissakin. Stan Lee sai kuitenkin viimeisen naurun – 2000-luvun Marvel-elokuvien myötä Stan Leestä on tullut rahassa mitattuna maailman menestynein elokuvanäyttelijä. Lee on nimittäin näytellyt (no, vilahtanut) useammassa menestyselokuvassa kuin kukaan toinen ihminen.

Stan Lee jaksoi vielä vanhana pappanakin kiertää ahkerasti sarjakuvafestivaaleja Marvelin ”hyvän tahdon lähettiläänä”, mutta vaimonsa kuoltua vuonna 2017 Leenkin pohjaton energia alkoi hiipua. Suomen festivaaleilla hän ei ikinä käynyt – 80-luvulla Lee kutsuttiin Helsingin Sarjakuvafestivaaleille, mutta hän ei päässyt paikalle. Lee lähetti festivaaleille kylläkin videoterveiset, mutta amerikkalaiselle NTSC-systeemille nauhoitettua betakasettia ei saatu festareilla pyörimään. Missähän se nauha nyt on?

Netti on nyt täynnä artikkeleita ja omakohtaisia muisteloita Leestä. Kaikista niistä huokuu kuva onnellisesta, iloisesta miehestä, joka oikeasti rakasti sarjakuvia, ihmisiä ja työtään. Lee kutsui itseään ”köyhän miehen Shakespeareksi” – ja kuten suuri bardi, myös Leen nimi ja luomukset tulevat elämään vielä pitkään miehen itsensä poistuttua. Ei yhtään hullumpi perintö.

Jouko Ruokosenmäki

PS: Itselläni ei ikävä kyllä ole juuri omakohtaisia kokemuksia Leestä, en ikinä tavannut häntä tai edes nähnyt kaukaa. Mutta kerronpa silti pienen anekdootin. Kun 2000-luvun alussa suomensin Hämähäkkimies-lehteä, huomasin äkkiä, että yksi sarjan sivuhenkilöistä oli välillä Liz Allan, välillä Liz Allen. Kun vilkaisin Leen kirjoittamia sarjan ensimmäisiä tarinoita, näin, että sukunimi vaihteli jo tuolloin. Niinpä lähetin sähköpostin Marvelille – siinä toivossa, että joku Marvelin sihteeri ratkaisee, kumpi nimi on oikein. Olin jo ehtinyt unohtaa koko asian, kun yhtäkkiä näen nimeni Stan Lee’s Soapbox –artikkelissa, jota julkaistiin siihen aikaan kaikissa Marvelin lehdissä. Lee myönsi, että oli aina sekoillut nimissä, ja arpoi vastauksen kysymykseeni – Lizin nimeksi tuli siltä seisomalta Allan. Vaan ei siinä kaikki: parin viikon kuluttua postiluukustani kolahti ihka-aito NO-PRIZE (jos et tiedä, mikä se on, katso täältä. Ja palkinnossa nimeni oli tietenkin kirjoitettu väärin, kuten asiaan kuului. En ikinä päässyt kiittämään Leetä tästä kunniasta, joten teen sen nyt tässä: kiitos, Stan Lee!